sitä on taas lähdettävä. Varastopäivät, nääs. Ja omisarvis. Ja töitä taas tarjolla niin, että häijyä tekee. Ei tekisi, jos olisi kunnossa. Eilen jo särki taas kättä niin maan perusteellisesti, kun tuli puuhasteltua jotakin tuon pölynimurinkin kanssa. Tehtyä jotakin muutakin pientä, josta selkä ei taas pitänyt. Yö meni niin hänekseen, että olisinko nukkunut edes paria tuntia, päikkäreistä ei puhettakaan.

Minä en taida enää kohta jaksaa. Upon pitäisi ehkä tulla huomenna töihin, taidan käydä pienellä keskustelulla. Ei tästä tämmöisestäkään nimittäin yhtään mitään tule. Viikossa on pari iltaa, joiden aikana on keskimäärin kolmisen tuntia melkein OK olo, ei siis hyvä tai kivuton, mutta kohtuullinen. Semmoinen, ettei tarvitse vääntää itkua koko ajan ja pystyy jotakin tekemäänkin. Muuten ei.

Juu, taas minä valitan. Mutta kun mikään ei vaan näytä auttavan. Seuraavaksi, jos tuo keskustelu Upon kanssa ei auta, otan rollerin ja apuvälineet konttorille ja noukkimella käyn läpi paperin kerrallaan, rollerilla käyn kopioimassa – toki tuolloinkin paperin kerrallaan. Katsotaan, alkaako mitään tapahtua. Pidän tietysti normaalit tauot ja käyn vaikka istumassa tualetissa, kun minusta ei juoruamaankaan ole. Että olisin ikäänkuin pois työmaalta, kuten kanssasisaret. Pitäisi puhua myös paljon puhelimessa, mutta minulla ei ole ketään kenelle soittaa. Jospa soittelisi johonkin... onko niitä vielä joitakin senssilinjoja tms.? Minä kun en tiedä.

Sitä pohdittaessa menenkin keittelemään kaffet. Tosi mukavaa duunipäivää vaan muillekin, jotka tuolla kinosten keskellä yrittävät päästä kustannuspaikoillensa turvallisesti ja suht ajoissa.

POLKA, JOKA ON TAAS VÄSYNYT JO TÄSSÄ VAIHEESSA!